Nykyaikaisissa teollisuussilkeissä on harvoin 100 % silkkituotteita, pääasiassa luonnonkuitujen, tekokuitujen ja selluloosan yhdistelmää.
Tekokuiduilla tarkoitetaan ei-luonnonkuituja, jotka on valmistettu fysikaalisilla ja kemiallisilla menetelmillä, ja ne jaetaan kahteen tyyppiin: regeneroidut kuidut ja kemialliset kuidut. Regeneroitua kuitua valmistetaan joistakin luonnollisista polymeeriyhdisteistä tai niiden johdannaisista raaka-aineina, jotka liuotetaan tekstiililiuokseen ja kehrätään sitten kuitumateriaaliksi; kemiallisia kuituja valmistetaan öljystä, maakaasusta, hiilestä sekä raaka-aineina maatalous- ja sivutuotteista Valmistettu synteettisistä kuiduista. Tekokuituja lisätään silkkiin pääasiassa, jotta silkki ei kutistu, koin kestävä ja helpompi säilyttää.
Tekokuiduilla on vain 100 vuoden historia. Ennen sitä ihmiset ovat käyttäneet luonnonkuituja, kuten puuvillaa, villaa, silkkiä ja pellavaa tekstiileissä ja vaatteissa sekä muilla tuotantoaloilla. 1950-luvun jälkeen erilaisia synteettisiä kuituja ilmestyi peräkkäin, suuria määriä ja alhaisin hinnoin, mikä rikasti suuresti tekstiilikuitujen kokonaistuotantoa ja käyttöalaa ja tuli luonnonkuitujen kilpailijoiksi. Synteettisen kuidun raaka-aine on maaöljy, mutta maapallon öljyvarat loppuvat 30-50 vuoden kuluttua. Osuus- ja yhteisötalouden jatkuvan etenemisen ja kuluttajatietoisuuden muutoksen myötä kuituteollisuus siirtyy vähitellen lähemmäksi luonnonkuitujen kehittämistä ja käyttöä selviytyäkseen öljykriisistä ja sopeutuakseen ympäristönsuojelukonseptien globaaliin trendiin. Erilaisia uusia kuitutyyppejä on ilmestynyt, kuten luonnonväristä puuvillaa, bambukuitua, Lyocell-kuitua, PLA-kuitua, soijaproteiinikuitua, silkkiäistoukkien pupaproteiinikuitua jne., joilla kaikilla on luonnonkuitujen ominaisuuksia, jotka eivät ole vain suorituskyvyltään erinomainen, mutta myös ympäristöystävällinen.
